Pirjo Koivisto: Saddamilta salassa

Tämä omakustantaisena  julkaistu kirja on kirjoitettu vuonna 2005 ja se kertoo 1970-luvun lopulla alkaneesta Saddamin hallinta-ajasta ja samoihin aikoihin alkaneista suomalaisten firmojen rakennustöistä Irakissa, jonne usein myös perheet muuttivat mukana, kuten tässäkin tapauksessa. Miehensä työn takia Bagdadiin muuttanut perheenäiti kertoo elämästä Irakissa. Kirjoitustyyli on sujuvaa, oikeastaan erittäin hyvää, tapa käsitellä asioita on hyvin suora ja aito.
                                                                               
Heti kirjan alusta alkaen minua häiritsi tietty ylimielinen asenne, nenän vartta pitkin katsominen, "te tyhmät arabit ja me viisaat länsimaiset".  En pidä sellaisesta asenteesta. Jos ihminen muuttaa vieraaseen kulttuuriin, niin sinne pitää mennä vieraana, maan asukkaita ja heidän elämäntapaansa kunnioittaen eikä  ylemmyydentuntuisena, olevinaan muita parempana ihmisenä.
Arabeista sain aivan uudenlaisen käsityksen, heidän ajattelutavoistaan ja ilmeisen suuresta luottamuksen puutteestaan muita ihmisiä kohtaan. Lienee sikäläisen vuosituhansien aikaisen kulttuurin tuomaa luonteenpiirrettä. Saddam Husseinin tiesinkin olleen hirviö, diktaattori, mutta tämä kirja toi sen ihan tuohon omalle ulottuvuudelle, lähelle.

Kirjan kertomus kärsi joiltain osin uskonpuutteesta, ihan kaikkea kerrottua en osaa pitää totena, en ainakaan tälle yhdelle perheelle tapahtuneena. Olikohan kirjaan lisätty muidenkin länsimaisten asukkaiden vuosien aikana kokemia tarinoita? Kirjan kertomus nimittäin eteni draamasta draamaan, tavallisesta arkielämästä kerrottiin hyvin vähän.

Suuren suuri puute kirjassa oli kuvien puuttuminen. Ei kuvan kuvaa. Onneksi kirjoittaja osasi kuvata kaiken sanallisesti hyvin yksityiskohtaisesti, että sai edes jonkinlaisen käsityksen kaikesta. Olisin todella mielelläni nähnyt kuvia ympäristöstä ja luonnosta. Lisäksi kirjassa olisi saanut olla kartta, jotta olisi ollut helpompi hahmottaa eri kaupunkeja ja matkoja naapurimaihin.

Catherine Cookson: Äitini Kate

 

Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1969, siitä on otettu useita uusintapainoksia, tämä lukemani oli painettu vuonna 1996. Kirjailija oli syntynyt vuonna 1906 ja kuoli vuonna 1998.

Aivan ihana kirja, pitkästä aikaa! Olisin voinut lukea tätä kirjaa lopun ikääni, siinä olisi voinut olla vaikka kahdeksan jatko-osaa, enkä olisi saanut tarpeekseni. Varsinkin kirjan loppu oli huikaisevan koskettava.

Aviottomana syntynyt Katie kertoo äidistään Katesta, jota kauan luuli omaksi sisarekseen. Perhe, johon Katie syntyy, on alkoholisoitunut ja elää toimeentulon äärirajoilla. Isoisäpuolen suuri rakkaus Katie-tyttöön on mielestäni se tärkein tukipuu ollut Katien lapsuudessa, se on kantanut läpi vaikean elämän. Kuinka onkaan rakkaus tärkeää, tunne, että merkitsee jollekin kaikkea, on joku, joka rakastaa ehdoitta!

Kirjailijan kirjoitustyyli on rakastettavan maanläheistä, ei mitään hienosteluja, vaan kieltä, joka tuntuu niin arkipäiväisen tutulta, sitä on helppo lukea. Kirjailijan itsetutkiskelu ja omien tunteidensa tulkinta on rehellisen avointa ja seikkaperäistä, siihen on, ihmeellistä kyllä,  helppo samaistua, vaikka oman lapsuuden elämänkulku olisikin ollut aivan erilainen.

Jo lapsesta asti Katie arvioi mielessään lapsuudenperheensä ja elinympäristönsä elämäntapaa ja  pyrkii itse kasvaessaan parempaan elämään, näkee paljon vaivaa itsensä kehittämiseen ja sivistämiseen, on ahkera, määrätietoinen. Omista juuristaan ei kuitenkaan kukaan pääse eroon, sieltä kumpuaa kaikki, ilman juuria ei ole elämää. Sitä kirjailija joutuu läpikäymään aina uudestaan ja uudestaan elämänsä varrella.

Ensimmäistä kertaa koin tämän kirjan myötä ymmärtäväni, mitä tarkoittaa köyhäintalo, vaivaistalo ja kuinka kiitollisia voimme nykyisessä Suomessa olla, että moista käytäntöä ei enää ole. Vaan kukapa tietää tulevaisuudesta?

Tämä kirja sananmukaisesti ajautui käsiini aivan sattuman kautta ja nyt seuraavalla kirjastoreissulla toivon löytäväni sieltä muita Catherine Cooksonin kirjoittamia teoksia. Tämä kirja oli kertomus kirjailijan omasta elämästä, mutta ne muut kirjat lienevät mielikuvituksen tuotteita eli romaaneja, jaksanko olla niistä kiinnostunut? 

Olen huomannut, että kirjailija kirjoittaa usein ne kirjat jotenkin täysin eri tyylillä, jotka kertovat hänen omasta, henkilökohtaisesta elämästään kuin ne, jotka koskevat yleisluontoisia aiheita. Ilmeisesti omakohtaisesti koettuun tulee paljon tunnetta ja sen kerronta on siksi erilaista. Saa nähdä, pitääkö se Cooksonin kohdalla paikkansa...